Tässä kohtaa tulee niin lapsuus mieleen, että.... Se äidin pannulla paistama eilinen ohrapuuro: nam, kertakaikkiaan. Ja siis voissahan sen äitivainaa paistoi!!! Meillä ohrapuuro kuului aina lauantai-iltaan. Puuro laitettiin uuniin saunaan mentäessä. Sauna oli taloltamme rannassa n. 200 m. päässä. Sinne käveltiin kesähelteellä ja talven pakkasilla. Muistan, miten vastapestyt hiukset rapsahti jäähän kovalla pakkasella kun vain pyykeeseen kiedottuna polkua pitkin astelimme kotitaloon. Sitten lämpimään tupaan, ja se upea ohrapuuron valloittava tuoksu oli vastassa heti porstuassa!! Iltaruoaksi uunista valmis ohrapuuro, joka meillä tehtiin aina tuoreeseen lypsettyyn maitoon. Vastalypsetyn maidon navetan maku häviää uunissa. Puuron päällä oli aina sellainen ruskeaksi paahtunut rapea kalvo. Varmaan maidosta. Sen alla oli mehevän upea ohrapuuro. Reipas voisilmä ja ääntä kohti! En muista, oliko ohrasuurimot omasta pellosta vai kaupasta. Ohraa meillä viljeltiin lähinnä eläintemme rehuksi: possuille, lehmille ja lampaille, en muista syötiinkö samaa ohraa itse, luulen, että kyllä. Varsinkin lampaat tykkäsivät kokojyvä ohrasta jos sitä keitti hetken isossa padassa ja laittoi suolaa sekaan. Se ohran keitto oli aina minun, pienen pojan, hommaa: kantaa ensi vesi karjakeittiön pataan, hakea pieniä polttopuita, laittaa tuli ja kiehauttaa ohrat. Muistan vielä reseptinkin: yhtäpaljon ohraa ja vettä ja "koprallinen" suolaa. Sitä ei varsinaisesti keitetty vaan hetki kiehautettiin. Kun tuo keitos jäähtyi, sen saattoi antaan kaikkineen lampaille, ei siis kaadettu vettä pois vaan kipattiin suoraan syöttölaariin. Oli onnellisia ja tyytyväisiä lampaita!